”Isi, saanko ladata tämän sovelluksen puhelimeen?” 9-vuotias tyttäreni tulee kännykkä kädessä minua vastaan, kun saavun töistä. Mielessä on monta tarjousta, raporttia ja työsähköpostia, mutta nyt on vain pysähdyttävä lapsen ja perheen ääreen.
Keskellä melkein nelikymppisten vanhempien ruuhkavuosia, perheen ja uran yhteensovittaminen ei ole aina helppoa, puhumattakaan muusta elämästä. Viimeksi muutama päivä sitten havahduin hyvinvointivalmentaja Joni Jaakkolan herättelevään statementiin: ”Sinä voit olla aivan superhyvä isä tai äiti, työntekijä, yrittäjä tai johtaja ilman, että laitat aina kaikki muut itsesi edelle tai uhraat kaikki omat tarpeesi muiden toiveiden edessä.” Hyvin sanottu – tunnustan kannattavani ajatusta, mutta ei ole aivan yksinkertainen yhtälö.
Kännykän sovellusta selaillessamme yhdessä tyttäreni kanssa ajattelen hieman myös kasvatuksellisia näkökulmia – miten tämä osin pieneltä tuntuva asia tulisi ratkaista? Sovellus osoittautuu valokuvien muokkaamiseen tarkoitetuksi ohjelmaksi, mutta toki mietin ensimmäisenä kaikkia sosiaalisen median ”mörköjä”, kun yhdessä valitsemme ja rajaamme profiilikuvaa palveluun.
Hienoimmalta taitaa tuntua tämä yhteinen luottamus: tyttäreni tietää itsekin, että voisi sormenjälkitunnisteella ladata minkä vaan sovelluksen myös itse, mutta kuten on sovittu, aina kysytään vanhemmilta erikseen lupa. Jos tästä luistetaan, hyväksynnät saa vain vanhempien tiedossa olevan salasanan taakse. Ehkä hänellä on nyt sopivassa määrin vastuun ja velvollisuuden tuntoa, huomaan ajattelevani.
Muutenkin luottamuksen kokeminen, tilannetaju ja sopivien arvojen omaksuminen lienee se, mitä haluan lapsilleni erityisesti opettaa arjessa – että he osaisivat valita yllättävissäkin tilanteissa hyvin, oli kyse sitten suojatien ylityksestä, kouluasioista tai ystävyyden hankalista tilanteista. Enkä ole pahoillani, että isin syli on turvallinen paikka edelleen silloin, kun oikein paljon jännittää tai väsyttää, tai kun hämähäkki vaanii pahaenteisesti huoneen nurkassa.
Vanhemmuus on varmasti muuttanut ja kehittänyt minua paljonkin, edelleen kannan ensisijaisesti huolta lasteni hyvinvoinnista. Sillä toisaalta perustelen itselleni myös pyrkimyksiäni uralla menestymiseen – sen kautta voin tarjota lapsilleni mahdollisuuksia ja kokemuksia heidän elämänsä rakentamiseen. Kamppailen itse sisäisesti välillä paljonkin perustellessani poissaoloja lapsilleni sillä, että isän pitää olla töiden vuoksi ilta, yö tai useampi poissa kotoa. Silti jollain tapaa uskon lasteni ymmärtävän, että teen sen myös heidän vuoksensa. Olenpa joskus lomamatkalla maininnut, että osaksi olemme täällä sen vuoksi, että me vanhemmat olemme tehneet niin paljon töitä – oli tämän kertominen fiksua tai ei.
Loputtomilta tuntuvat aikatauluhaasteet arjessa vaativat paljon suunnitelmallisuutta ja organisointia, mutta uskon kaiken olevan ponnisteluiden arvoista. Keinovalikoima meidän perheessä on monenlainen: me vanhemmat käymme kalenterit läpi jopa useasti viikossa ja erilaisten kännykkäviestien kirjo on suuri – tulivat ne sitten vaimolta, isovanhemmilta, koulun tai lasten harrastusten puolelta. Ja todella kiitollisia olemme siitä, että eläkkeellä olevat isovanhemmat auttavat mielellään.
MPS-yhtiöillä on perustajansa Marcus Heroldin lanseeraama ajatus elämänhallinnan potkurista, jossa on neljä potkurin lapaa: työ, perhe, ystävät ja sosiaaliset suhteet, terveys. Omaa tilannetta voi arvioida potkurin lapojen kautta: onnistuessaan kaikki lavat on huomioitu arjessa ja elämässä. Ja kuten oikeakin potkuri käyttäytyy – jos yksi lapa puuttuu, kone alkaa täristä. Logiikka on selkeä mutta välillä tuntuu, että on kovin mahdotonta löytää tasapainoa lapojen välillä – tunnit tuntuvat loppuvan päivästä kesken.
Perhe ja ura tuntuvat hallitsevan omaa potkuriani kaikkein eniten. Otaksun, että niin sen pitääkin olla omassa tilanteessani. Ystävät ja muut sosiaaliset suhteet ovat osin kovin retuperällä, mutta kai se on luonnollista, sillä he painivat osin samoissa ruuhkavuosien tilanteissa. Huomaan myös kaveripiirini muuttuneen aika paljonkin viimeisen kymmenen vuoden aikana: monet ystävät, joihin olen nykyään enemmän yhteydessä, jakavat joko saman harrastuksen tai vapaa-ajan aktiviteetin kanssani. Onneksi silti lapsuus- ja nuoruusajan poikaporukkani pitää edelleen yhtä, kiitos kehittyneiden viestintävälineiden ja muutaman kerran vuodessa järjestettyjen tapaamisten.
Eniten koetuksella näinä aikoina tuntuu olevan oman terveyden ja hyvinvoinnin lapa, mutta itselleni sopivissa rajoissa ja epäsäännöllinenkin urheilu tuo onneksi vastapainoa muulle arjelle. Nukkumatti ei välttämättä pidä minua parhaana asiakkaanaan, sillä eteenpäin pyrkivänä vastuuntuntoisena ja empaattisena ihmisenä tulee herkästi nipistettyä yöunista. Kokonaisuus ja elämän tasapaino huomioiden uskallan kuitenkin viitata hänelle (ja Joni Jaakkolalle) sen verran kintaalla, että teen ratkaisut omat rajani tuntien, ensisijasta rakkaudesta perheeseen ja uraan.
P.S. Tätä kirjoittaessani, viikonloppuillan käännyttyä jo yön puolelle, havahdun nuoremman tyttäreni käveltyä keittiöön. Hän on herännyt uniltaan ja pyytää juotavaa, mutta kovin rauhallisesti suhtautuu jälleen siihen, että isä on myöhään tietokoneen ääressä. Nämä myöhäisillan tunnit kun ovat itselleni kovin tehokasta aikaa tehdä asioita, joita päivän aikana ei muuten ehdi. Mutta koska minuutti maitohörppyä myöhemmin hän tuntuu olevan jo unessa, uskon, että tässä ”valtakunnassa” kaikki lienee hyvin ja voinen itsekin siirtyä nukkumaan ja odottamaan isänpäivän aamun mukavia yllätyksiä.
Kirjoittaja: Jarkko Sipiläinen toimii asiakkuusjohtajana ja tiiminvetäjänä MPS-yhtiöillä. Perheeseen kuuluu vaimo sekä 6- ja 9-vuotiaat tyttäret, joiden kanssa vapaa-aika sujuu aktiivisesti.
Jarkon löydät Twitteristä @jarkkosipilaine ja LinkedInistä.
