Jos naisen elämä oli haastavaa työn ja äitiyden yhdistämistä Minna Canthin aikaan niin on se sitä edelleen. Jos saa lapsia nuorena, niin päivitellään uran menetystä. Jos äitiydyt myöhemmällä iällä, niin on kuullut vuosikausia itsekkyydestään ja urakeskeisyydestään. Sitten tulevat paineet ympäriltä oman äitiyden suorittamisesta. Vai tulevatko ne kuitenkin itseltä? Uraäidit pyrkivät kaikessa täydellisyyteen. Kehittyminen töissä, deadlineissa pysyminen, saumaton arjen pyörittäminen kotona. Pysähtymätön kalenteriralli. Meillä on niin vankkumaton usko tekemiseemme, kaiken pystyvyyteen, että unohdamme välillä huolehtia itsestämme.
Äitiys ja ura on jatkuvaa tasapainoilua. Täytyy vaan löytää itselle ominaisin tie ja tapa. Mutta pitää muistaa myös pysähtyä.
Työ on itseisarvo, jonka ympärille helposti rakennetaan koko identiteetti. Nyt yli neljäkymppisenä ajattelen jo hieman toisin.
Omaa ajatteluani muutti ensimmäisen kerran esikoiseni syntymä lähes seitsemän vuotta sitten.
Silloin en vielä uskaltanut jättäytyä jälkeen urastani vaan painelin töihin heti tyttäreni yksivuotissyntymäpäivän jälkeen. Toisen lapsen kohdalla uskaltauduin jäämään kotiin jo kahdeksi vuodeksi. Ja sitten vuoden työssäolon jälkeen vuoden opintovapaalle. Sitten en ennättänytkään olla töissä kuin reilu puoli vuotta, kun työt loppuivat.
Mitä harmittelin eniten? Sitä, että aina kotona ollessani pohdin, että kuinkahan minun käy.
Onko enää positiota tai koko työpaikkaa olemassakaan. Enkä osannut täysillä nauttia kotonaolosta. Silloin ei ollut MIBiä ja Kuopion ryhmää, josta olisi saanut vertaistukea ja uskoa kokopäiväisen äitiyden jälkeiseen työelämään.
SUPERÄITIYS
Turhaan ei korosteta hetkessä elämistä. Allekirjoitan sen. Kun uraäiti on töissä, on tärkeää keskittyä siihen, vaikka huoli lapsen päivähoidossa pärjäämisestä olisikin päällimmäisenä. Siellä on ammattitaitoiset ihmiset huolehtimassa jälkikasvusta. Kun sitten sinulla on mahdollisuus olla kotona, keskity siihen. Ole läsnä.
Työ on tärkeää mutta tärkeämpää on olla esimerkkinä lapsilleen. Esimerkkinä yhdessäolosta, läheisyydestä, välittömästä vuorovaikutuksesta.
Vaikka me äidit olemmekin melkoisia multitaskaajia: logistiikkapäälliköitä, projektisuunnittelijoita ja kalentereiden hallintojohtajia, niin ei pidä piiskata itseään, kun jotain tässä pakassa unohtuu. Toivon, että se tulee kaikille joskus, jotta emme kuvittelisi olevamme yli-ihmisiä tai superäitejä. Riittävän hyvä riittää. Omanlainen äiti. Vaikka kuinka äidit huolehtivat lapsen välikausivaatteista jo keskellä kolmenkymmenen asteen pakkasia, niin silti päiväkodista joskus kerrotaan, että lapsellanne on kaksi numeroa liian pienet kumikengät. Mutta ei lastentarhaopettaja edelleenkään pidä sinua huonona äitinä. Tai jos töissä toimintasuunnitelman jättö jää deadlinia edeltävälle yölle. Jotkut tekevät kaikki aina viime tipassa, vaikkei se sinun toimintatapaasi kuuluisikaan. Mahtavintahan olisi, jos esimies tai työnantaja olisi perhekeskeinen ja ymmärtäisi näiden haasteellisten roolien yhdistämisen.
Jos on intoa ja voimaa olla mukana urasuunnitelmissaan, niin MIB antaa hienon tuen ja mahdollisuuden kehittää itseään myös kotonaoloaikana.
Aina on mahdollisuus oppia jotain uutta. Tämän hetkinen elämäntilanteenikin on oppi jostain. En tosin vielä tiedä mistä mutta sekin vielä tarkentuu. Itse uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoitus. Löytääkseni uuden polun oli edellisen päätyttävä. Nyt opiskelen ja etsin uutta uraa. Tiedän, etten osaa olla kokoaikainen kotiäiti, vaikka urani ohella olenkin kokoaikainen äiti.
Kirjoittaja Minna Huttunen, on tehnyt pitkän uran myynnissä ja markkinoinnissa ja perehtyy intohimonsa, viestinnän ja kirjoittamisen maailmaan. Hänellä on 4- ja 6-vuotiaat tyttäret. Minna juo aamukahvinsa aina samasta mukista, rakastaa punssikarkkeja ja lakritsaa sekä jaksaa taivastella kotinsa epäjärjestystä, jotka ovat lähinnä lasten rakentamia majoja ja Barbie-kaupunkeja.
