Keväällä sain puhelun, jossa minulta tiedusteltiin kiinnostaisiko lähteä rakentamaan Lahden alueelle omaa MiB-paikallisjaostoa. Tietenkin kiinnosti. Meidän Päijät-Hämeen MiB on jo muutamassa kuukaudessa saanut hyvin homman rokkaamaan ja aktiiviporukka koostuu useammasta naisesta.
Minulla ei käynyt mielessäni, etteikö Mothers in Business olisi minulle juuri sopiva yhdistys, vaikkei korkeakoulututkintoa olekaan, vaikka olen kohta 40-vuotias ja vaikka nuorin lapsistani “on jo 7-vuotias”. Sittemmin olen törmännyt hämmästyttävän usein ajatukseen, että MiB on vain pienten lasten äitien juttu.
Minä ja trio pian vuosi sitten Kiinan työmatkalla. Kyllä kuudenpäivän Kiinan matka aina joulun aluksi on hyvä.
Itse olen saanut paljon voimaa ja vertaistukea, mentorointia toisilta äideiltä. Monet joilla on vanhempia lapsia kuin minulla (eivätkä nämä äidit ole iältään välttämättä minua vanhempia) ovat osanneet valaa uskoa itseeni, arkeen ja tulevaisuuteen. Siinä huomaa, että asioilla on tapana tapahtua, elämä kantaa, sellaista se lapsiperheen arki vain on ja että asiat ovat kuitenkin mahdollisia.
Meitä kokeneemmat äidit ovat meille mentoreina kullanarvoisia. On arvokasta saada mukaan myös niitä, joiden lapset ovat jo vanhempia.
Usvan takaa siintää uudet ajat
Odottaessani viimeisimmilläni esikoistamme tein serkkupojan kanssa Helsingin Euroviisuihin Eurovision Queen -mallistoa, olin mukana Osku Pajamäen vaalityöryhmässä ja taitoin Erkki Tuomiojan vaalimateriaaleja. Se oli päälleni tärkeää, vaikka pidin samalla raskausajan blogia ja päivitin supistuksia lopulta aika tiuhaan.
Kun lapset ovat pieniä, niin he ovat pieniä ja tarpeet heillä ja univaje äidillä usein suuria. Rappujen nousu neljänteen kerrokseen voi kestää taaperon kanssa tunnin – kokemusta on – ja kestäköön. Kunhan on vastapainoa ja vertaistukea.
Kuten muutamat vanhempien lasten äidit vakuuttivat silloin minulle ja kuten itse nyt vakuutan heille, joilla on pieniä lapsia: “Kato, ne kasvaa. Toi on vain vaihe, jota seuraa uusi”. Ja vaikka koulun myötä kurahousurumba on vähentynyt – on sen tilalle tullut vaikkapa harrastuksiin viemisiä. Aikani on edelleen kortilla.
Kun muutimme Lahteen oli tärkeää tehdä juttuja – joku kutsuisi niitä töiksi – että sain täytettyä jonkin tarpeen syvällä minussa. Pian löysin itseni paikoista, joissa taidoilleni ja osaamiselleni oli käyttöä. Steinerpäiväkoti ja myöhemmin -koulu ovat aina paikkoja, missä ihmiset kytkeytyvät toisiinsa, mutta me äidit aloimme tarkoituksella puhua ammatillisista asioista.
| “Mitä sä siis teet – noin perheen ulkopuolella?”
Vastaukset eivät välttämättä liity yksin palkkatyöhön tai yrittämiseen, se liittyy muihinkin kiinnostuksen kohteisiin. Sieltä jostain niitä löytyy: rajapintoja.
Kun minulla on ollut ns. halju olo tai olen kokenut että olen aivan ruuhkavuosien yliajama ovat he olleet siinä: nuo ihanat vertaisryhmäläiseni, jotka ovat osanneet nauraa mustaa räkäistä vertaistukinaurua syyskuun tihkusateessa lähi-Salen parkkipaikalla tai valaa uskoa kykyihini – usein samassa hetkessä. Ja kun minulla on ollut virtaa jaettavaksi olen sitä jakanut. Meistä on jokaisesta jokaiseen rooliin.
Joskus kuva kertoo itsellekin enemmän kuin tuhat sanaa. Tämä Prisma-sovelluksella kikkailtu kuva herätti myötätuntoa, jopa itsessäni.
Ideologisesti aktiiveja
Huomasimme, että ympärilläni on kiinnostavia ja osaavia tyyppejä! Verkostoiduimme niin sanotusti ja päätimme verkostoitua lisää. Aloimme jakaa tietämystämme, osaamistamme, omia verkostojamme. Toteuttamaan asioita kuten HeiLahti-kaupunkidesignkartta tai Päijät-Hämeen oma MiB, monien mm. ei-ammatillisten projektien lisäksi.
Itse olen istunut erään rautaisen myyntitykin vieressä kuuntelemassa, kun hän soittaa asiakkaita läpi, minä olen auttanut graafisissa jutuissa, kolmas valokuvaukseen liittyvissä asioissa, neljäs paasaa kuinka hoitotestamentit pitäisi meidän hoitaa tahoillamme kuntoon, viidennen kanssa on puhuttu sukupolven vaihdoksista, kaikkien kanssa perheen ja työn yhdistämisestä, kuskattu toistemme lapsia sinne ja tänne, että opiskelu/kokous/ylityö olisi mahdollista ja vähemmän – jokaista äitiä huonoäiti-fiiliksellä kuormittavaa.
Oma äitienpiirini kostuu kaiken ikäisistä äideistä, joilla on kaiken ikäisiä lapsia. Osa on saanut ensimmäisen verrattaen nuorena, osa viimeinen ihanana yllätyksenä kun ei enää osannut edes lasta odottaa. Osalla on yksi, monella monta, joillain ns. ihan älyttömän monta. Osa on kotona, osa yrittäjiä, osa yrittäjiä kotona, osa reissaa paljon, osa opiskelee työn ohessa… Joukko on ihanan kirjava ja siinä sen voima onkin.
Tulla tuetuksi ja olla tueksi
Tärkeää on tukea äidiksi haaveilevia ja äideiksi pian tulevia. On äitejä, joiden perheessä on lapsi, jonka äiti nainen ei välttämättä biologisesti tai virallisestikaan edes ole, mutta jonka arkeen lapsi vaikuttaa – aivan kuten kuuluukin vaikuttaa.
Perhe ei saa olla uhka, vaan mahdollisuus. Tulevaisuudessa työssäkäyvien äitien ja isien pitää osin myös kantaa vastuuta omista vanhemmistaan. Soitella heidänkin perään, että onko muistettu ottaa avaimet mukaan, että “kuule kyllä sulla pitäisi olla kunnon kengät jalassa” ja ties mitä kaikkea. Ja osalla se meistä on jo osa arkea.
Naistenketju ennen minua
Itse mietin usein edesmennyttä mummoani sekä isotätejäni. Kaisa-mummollani oli 28-vuotiaana viisi lasta, kaksi työtä, ei ajokorttia, ei niin osallistuva -aviomies, villasukat ja poppanat kudottuina sekä aina hyvää kotiruokaa. Maire-isotätini oli pitkään Elanon pääluottamusmies ja majoitti Lappeenrannasta sodan jälkeen Helsinkiin muuttaneet sukulaiset viikoista vuosiksi. Kuinka he 1920–30-luvuilla syntyneinä ovat osa vahvaa naistenketjua, joka on raivannut meille tämän maailman. Miten suuressa kiitollisuudenvelassa minä olen heille. Koska ilman sitä vahvaa rintamaa eivät naiset olisi voineet käydä samallalailla töissä, hankkia omaa omaisuutta, tai saada jalansijaa työelämässä.
MiB on minulle myös yksi kanava kunnioittaa mummoani ja isotätejäni sekä kaikkia niitä, jotka ovat edistäneet äitien ja samalla myös lasten asemaa yhteiskunnassamme. Toki se on myös isien etu, sitä olisi hölmöä kieltää tai leikkiä etteikö se sitä olisi.
Minä kannan mukanani sukuni naisten perintöä ja toivon, että sillä rakennetaan enemmän siltoja myös minun tyttärilleni ja pojalleni ja heidän tulevaisuudelleen. Kunhan tyttäreni ovat aikuisia toivon, että heillä on sama tarve jatkaa naistenketjua.
Toivon myös, että vanhempana olen yhä osa MiBiä, mutta vain toisenlaisessa roolissa kuin tänään. Silloin minulla on erilaiset resurssit ja erilainen kokemuspohja, mistä ammentaa yhteisen hyvän eteen.
Kirjoittaja: Hanna K. H. Kopra
Hanna (K. H. Kopra) on 39-vuotias kolmen alakouluikäisen lapsen äiti ja yrittäjän puoliso Lahdesta. Hanna työskentelee maahantuontia harjoittavassa perheyrityksessä myynnin, markkinoinnin ja joskus myös logistiikan parissa. Lisäksi Hanna on mukana mm. HeiLahti-designkaupunkikartassa, Lahden Steinerkoulun viestinnässä, markkinoinnissa ja johtokunnassa sekä Jalkarannan Martoissa. Hanna aloitti tänä syksynä myös Taidon ja harjoitteleekin nyt mm. takaperinkuperkeikkaa.
