On monelaisia tapoja ja aikoja elämässä saada kauan odotettu lapsi perheeseen.
MiBin blogiin on haastateltu viittä mahtavaa naista, joiden perheet eivät ole syntyneet oletetun käsikirjoituksen mukaisesti.
Tässä neljäs tarinoista.
Kauan odotettu lapsi saapui adoption kautta
45-vuotiaan Kaisan perheeseen kuuluu viisikymppinen mies, 9-vuotias lapsi ja koira. Ennen lapsen saapumista perheen elämään, olivat Kaisa ja puoliso kärsineet lapsettomuudesta jo yli kymmenen vuoden ajan ja käyneet läpi erilaisia lapsettomuushoitoja, kuitenkin tuloksetta. Parin elämä ja yhteinen arki oli kuitenkin miellyttävää, vaikka lapsen saapuminen olisikin ollut suuri ilo: “Elimme mieheni kanssa parisuhteessa, teimme töitä ja meillä on ollut aina 1-2 koiraa. Olemme eläneet hyvää ja todella etuoikeutettua elämää: meillä molemmilla on ollut hyvät työpaikat, olemme voineet harrastaa kiinnostuksen kohteitamme ja olemme matkustelleet ympäri maailmaa. Pidämme musiikista ja kulttuurista, ja olemme käyneet paljon eri artistien konserteissa.”
Kun raskaus ei onnistunut, pitivät Kaisa ja puoliso lapsihaaveen pitkään jäissä ja kypsyttelivät ajatusta adoptiosta. Muutaman vuoden pohdinna jälkeen he lähtivät mukaan kansainväliseen adoptioprosessiin.
Adoptioprosessi
Adoptioprosessiin lähdettäessä hakijoilta vaaditaan paljon perehtymistä ja valmentautumista. Osana virallista adoptiolupaprosessia on sosiaalityöntekijän tekemä adoptiovalmennus, jossa hakijan valmiudet kartoitetaan perinpohjaisesti. Osana valmennusta käydään erinäisiä valmennuksia, palvelutarjoajien koulutuksia ja asiantuntijoiden koulutuksia. “Koko prosessin aikana omat ajatukset selkeytyvät ja toisaalta laajenevat mahdollisten tulevien vastoinkäymisten tai haasteiden osalta. Välillä ajatus kävi jopa keskeyttää prosessi sen hankaluuden ja epävarmuuden vuoksi.”
Toisinaan adoptioprosessi voi kestää pitkäänkin, mutta Kaisan perheen kohdalla prosessin kokonaiskesto valmennuksesta lapsen saamiseen oli keskimääräiseksi adoptioprosessiksi nopea, ja kesti noin kolme vuotta. “Meidän prosesssi oli kohdemaasta johtuen sellainen, että kun saimme lapsiesityksen ja vahvistimme lapsen hyväksymisen, pääsimme hakemaan lasta vasta yli kuuden kuukauden jälkeen. Tämä johtui kohdemaan viranomaiskäsittelyistä oikeuskäsittelyineen, jotka tuli hoitaa ennen kuin saimme luvan lähteä lasta tapaamaan ja hakemaan. Tuona ainana lapsen tulo konkretisoitui: hänestä oli meillä nimi, kuvia ja videoita, meillä oli tietoa hänen persoonastaan ja terveydestään; olimme ”adoptioraskaana”, ja valmistelimme kotia tulevaa leikki-ikäistä lasta varten.”
Lopulta koitti se päivä, kun valokuvan katsomisen sijaan, lasta pääsi tapaamaan kasvokkain. Lapsen kohtaaminen ensimmäistä kertaa on ikimuistoinen hetki niin biologisen lapsen synnyttäneille kuin adoptiovanhemmille. Etenkin adoptiovanhemmille tilanteeseen latautuu paljon odotusta, huolta ja herkkyyttä tilanteesta ja lapsen reagoinnista, Kaisa kuvailee. “Meidän lapsi oli kuitenkin hyvin valmisteltu vanhempien tapaamiseen kohdemaassa, ja hänelle oli lapsen tavalla selitetty tulevaa tapahtumaa. Lapsi ilahtui kovasti, kun odotimme häntä tapaamishuoneessa. Hän tunnisti meidät, ja sanoi paikallisella kielellä iloisena, että äiti ja isä tulivat. Lapsi otti meihin luontevaa kontaktia ja halusi olla kanssamme.”
Uusi perhe
Lapsen saapumisen jälkeen äidilliset tunteet ja kiintymys eivät välttämättä herää nopeasti, saapui lapsi sitten biologisesti tai adoption kautta. Tämä on täysin normaalia, ja myös Kaisa tunnisti itsessään samoja tunteita lapsen tapaamisen jälkeen. “Tuntemuksessa oli jotakin hyvin primitiivistä, jotakin jota ei osannut käsitteillä tai järkeilemällä itselleen selvittää. Toisaalta oli järjellä onnellinen saadessan kauan odotetun lapsen, mutta lapsi tuntui aluksi hyvin vieraalta: se ei tuoksunut tutulta, se ei näyttänyt tutulta, ei tullut suoranaista halua lapsen fyysiseen hellimiseen, koska lapsi ei tuntunut omalta. Tämä oli hyvin omituinen tunne, ja olen lukenut miten adoptiolapseen kiintyminen ja kiinnittyminen voi olla työläs äidille. Oma äidillisyys ei syntynyt automaattisesti, vaan se vei aikaa.”
Adoptiomatka kesti kaiken kaikkiaan kaksi viikkoa, ja kotiin päästyään vanhemmat huomasivatkin, kuinka lapselle oli oikeastaan helpompaa tottua uuteen elämään kuin heille itselleen. “Se oli ihmeellistä, miten lapsi sopeutuu luontevasti uuteen ympäristään ja kulttuuriin.”
Loppujen lopuksi kiintymyssuhde syntyi rauhassa omalla painollaan. Kaisa kertoo, että perhe-elämä on ollut antoisaa, ja mennyt paremmin kokonaisuudessaan kuin odotettiin. “Jättäydyin perhevapaalle lapsen saapuessa kymmenen kuukauden ajaksi, jolloin saimme rauhassa tutustua toisiimme. Perheytyminen ja uuden elämän muokkaantuminen ei kuitenkaan tapahtunut adoptiolapsen kanssa nopeasti, kuten ei välttämättä vauvankaan kanssa. Nyt meillä on reipas koululainen normaaleine iloineen ja murheineen.”
Kaisan lapsi on adoptoitu vanhemmalla iällä, joten hän tietää oman taustansa, ja siitä hänelle perheessä puhutaankin ajoittain. “Olemme lapsen tasoisesti kertoneet hänelle hänen taustastaan, ja syistä miksi hän on päätynyt adoptioon. Hän suhtautuu tähän toistaiseksi vielä lapsekkaan luonnollisesti, mutta varmasti syvempää pohdintaa tulee lähempänä murrosikää.”
“Lähdimme miehen kanssa adoptioprosessiin vanhana, koska harkitsimme asiaa pitkään, ja toisaalta adoptiovanhemmilta vaaditaan tiettyä ikää, elämäntilanteen vakautta sekä kypsyyttä tulla adoptiolapsen vanhemmaksi. Näkisin tämän toimivan hyvänä apuna lapsemme elämään, kun meidän aikuiselämästä on suurimmat ”kasvukivut” jo käyty. En olisi halunnut saada adoptiolasta yhtään nuorempana.”
Kaisa kertoo, että he ovat tehneet pienen perheensä arjesta oman näköisen, ominen harrastuksineen ja rutiineineen. “Me olemme kypsiä aikuisia, emmekä seuraa jokaista lapsiperheille luotua kaavaa, osaamme haastaa niitä sopivasti. Emme elä pakotetusti perusperhearkea, vaan teemme jopa vähän itsekkäästikin asioita joista me nautimme ja joita me haluamme. Kun vanhempien on hyvä olla, on lapsella hyvä ja turvallinen pohja elämälle.”
Adoptio ei ole hyväntekeväisyyttä
Kaisa ei ole kohdannut minkäänlaisia ennakkoluuloja tai negatiivisia oletuksia liittyen heidän adoptointiinsa. Kuitenkin on yksi harhaluulo, johon Kaisa on muutamia kertoja törmännyt. “Adoptiolapsen ottamista ulkomailta pidetään hyvätekeväisyytenä tai maailmanpelastamisena. Sitähän se ei ole, eikä kenenkään pitäisi lähteä adoptioprosessiin lapsia pelastamaan. Adoptioprosessin lähtökohtana on aina lapsen etu, jossa lapselle halutaan löytää sopivat vanhempi tai vanhemmat. Toisena tulee oma halu olla vanhempi. Adoptio ei ole humanitääristä työtä.”
Kaisa kehottaakin harkitsemaan tarkkaan itselleen parhaiten soveltuvaa tapaa saada lapsi. “Adoptioprosessi on vaativa henkisesti ja taloudellisesti, joten siihen ryhtymisessä ei kannata hätiköidä. Toisaalta; siihen on hyvä lähteä ajoissa, koska kohdemaasta riippuen prosessi voi viedä useita vuosia, kuten joskus kuitenkin biologisen lapsen saamiseenkin voi mennä.”
Äitiys ja ura
Kaisan kohdalla äidiksi tulemisella ei ollut vaikutusta hänen uraansa. Hän oli suunnitellut lähtevänsä edellisestä työpaikastaan jos saisivat lapsen ja niin hän tekikin. “Jättäydyin kokonaan ilman työtä, jotta sain aikaa olla lapsen tarvitseman ajan kotona. Koska lapsemme sopeutui hyvin, lähdin etsimään itselleni työtä runsaan puolen vuoden jälkeen. Onnistuin saamaan työn, joka oli minulle haastavampi ja vaativampi kuin aikaisempi, ylennys oikeastaan. Kun aloitin työn, lapsi aloitti päiväkodin.”
Kaisa on tehnyt alusta saakka paljon töitä kotoa käsin kansainvälisessä yrityksessä, joten korona-aika ei tehnyt edes suurta muutosta arkeen. “Matkustelu tosin loppui, mutta sain olla lähempänä perhettä ja lasta. Näen tulevaisuuden työelämän positiivisesti; minulla on paljon työvuosia vielä edessä, ja pieni perheemme tukee minua kasvussa ihmisenä ja ammattilaisena.”
Kaisa on myös MiBin jäsen ja koki MiB-yhteisöni ihanaksi lisäksi vanhempanvapaaseensa. “Vaikka olen tullut erilaista tietä äidiksi, enkä ole koskaan elänyt vauva-arkea, minut ja lapsi otettiin luontevasti osaksi ”tavallisten” äitien ryhmiä. Ja niinhän se on, että äitiyteen ei ole yhtä kaavaa: meidän jokaisen polku on erilainen, juuri itselle hyvä ja sopiva.”
Jokainen perhe on arvokas
MiBin jäsenistöstä löytyy hyvin monimuotoisia perheitä ja jokainen näistä perheistä on yhtä arvokas. Odotetun lapsen saapuminen elämään, on aina suuri lahja. Toivottavasti tämä teksti antoi teille ymmärrystä adoptioprosessista, ja kenties inspiraatiota oman oman elämän pohdintoihin.
Kaikki nimet haastatteluissa ovat muutettu
Blogin kirjoittaja ja haastattelujen koostaja:
Anna-Mari Back,
MiBin työntekijä,
äiti & monimuotoisten perheiden fani!
Tutustu blogisarjan muihin osiin
Mothers in Business on verkosto äideille, jotka ovat kiinnostuneita urastaan. MiBin tavoitteena on tasa-arvoinen ja perheystävällinen työelämä. Järjestämme vuosittain satoja tapahtumia, jotka kehittävät ammatillista osaamista ja lisäävät hyvinvointia. Yli neljän tuhannen MiB-äidin joukko takaa vertaistuen ja arvokkaiden verkostojen kasvamisen. Liity jo tänään - rakkaudesta uraan ja perheeseen.
