“Oisko tänääääääään?” kilahtaa viesti Whatsappin ryhmäkeskusteluun nimeltä videopuhelu. Olen jo koronan alusta alkaen suunnitellut ystäväporukkani kanssa illan viettämistä yhdessä virtuaalisesti. Mikä ihana ajatus. Kuitenkin huomaan vastaavani: “Mä luovutan tän idean suhteen. Mun päivät on aamusta iltaan vuorottelua työnteon ja lapsen hoitamisen kanssa ja illalla oon jo ihan naatti. Viikonloppuna pitää tehdä kaikki, mitä ei kerkeä viikolla tekemäään, joten silloinkaan ei aika riitä mihinkään. Ja tätä tulee jatkumaan vielä ainakin pari kuukautta.”
Olen elänyt yksinhuoltajaäidin korona-arkea nyt jo kuukauden ja neljä päivää. Teen töitä kotonani ja keittiön pöydästäni on tullut toimiston pöytäni. Saman pöydän äärellä 5-vuotias poikani syö aamupalaa, kun käyn kollegoideni kanssa joka-aamuisia videopalavereita. Saman pöydän äärellä poikani kertoo loppumattomia tarinoitaan siitä, mitä on oppinut luontodokumenteista, samalla kun yritän keskittyä tärkeään aiheeseen. Ei mene kauaa, kun huomaankin etsiväni Googlesta, onko oikeasti olemassa sen niminen ötökkä kuin sarvikuonokas (lapsi oli oikeassa!) tai pohtivani yhdessä lapsen kanssa, miksi maito on valkoista. Ja se tärkeä aihe..se kerkesi kadota jonnekin mielen perukoille.
Päiväni koostuvat nyt työnteon ja lapsen hoidon jaksottamisesta. Teen töitä, annan lapselle huomiota, teen töitä, valmistan ruokaa, teen töitä ja niin edelleen. Tätä samaa jatkan yleensä iltaan asti. Olen lipsunut monen monista säännöistä, mitä hyvän vanhemmuuden oppaassa voisi lukea. Valmisruokia kuluu noin 100% enemmän kuin aiemmin, ja ulkoilut saattavat jäädä joinain päivinä kokonaan pois. Lapsi joutuu sanomaan kymmenenkin kertaa äiti, ennen kuin kuulen hänet kuulokkeideni alta. Yleisin keskustelu perheessämme on tällä hetkellä. “MITÄ OLIKO JOTAIN ASIAA!?” johon vastaus on “EI MITÄÄN TÄRKEÄÄ!” Ja sama toistuu minuutin päästä.
Riittävän hyvä riittää hyvin
Kaikkialla lukee, että nyt pitää olla armollinen itselleen. Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen vaan riittävän hyvä on ok. Tätä hoen päässäni samalla, kun annan lapseni katsoa jo toisen Disneyn elokuvan yhden päivän aikana tai kun huomaan hänen olleen koko päivän ilman paitaa päällään. Riittävän hyvä, riittävän hyvä.
Näen somessa ja uutisissa lukemattomia juttuja siitä, mitä kaikkea voi tehdä tylsyyden ehkäisemiseksi koronaeristäytymisen aikana. On lueteltu vaatekaapin läpikäymistä, palapelin tekemistä ja vaikkapa uuden kielen opettelemista. Itse pyrin lähinnä siihen, että selviämme päivästä toiseen. Jos tähän yhtälöön toisi vielä tuhannen palan palapelin koottavaksi, saattaisin menettää järkeni.
Kun muiden kodit kiiltävät kaiken ylimääräisen siivoamiselle jäävän ajan vuoksi, omani tuntuu sortuvan päälleni. Työpäivän aikana 5-vuotias on kerennyt levittää jokaisen omistamansa lelun lattialle. Ei auta, vaikka kuinka olen yrittänyt opettaa, että ennen uuden leikin aloittamista siivotaan edelliset lelut pois. Kuin puhuisi seinille. Jos jaksan imuroida päivän päätteeksi, tunnen oloni supersankariksi.
Eristäytyminen
Ennätykseni on nyt kymmenen päivää, joiden aikana en tavannut ketään muuta, kuin lapseni. Aloin ymmärtämään niitä vanhuksia, jotka kaupassa jäävät juttelemaan kassoille, vaikka jonoa kertyisi taakse kuinka paljon. Lopulta aloin kaipaamaan niin paljon aikuisen kanssa keskustelua, että lähdimme leikkipuistoon tapaamaan ystävääni ja hänen lastaan. Normaalisti olisimme halanneet, mutta nyt pidimme etäisyyden. Oli jotenkin hieman rikollinen olo, mutta välillä on vain pakko tavata ihmisiä oman mielenterveyden vuoksi. Olen siis antanut itselleni luvan lipsua eristäytymisestä, jos turvavälit on kunnossa ja ollaan ulkona. Aikuinen kaipaa toisen aikuisen seuraa, sillä keskustelut 5-vuotiaan kanssa eivät riitä loputtomiin.
Päiväkotiin vai ei?
Olen kyllä aina arvostanut päiväkotia ja sen työntekijöitä, mutta etenkin nyt niiden arvon huomaa. Kuinka helppoa työnteko onkaan, kun voi keskittyä vain siihen mihin kuuluukin! Olen ollut alusta asti kaksin lapseni kanssa ja tämä elämäntyyli on minun normaalini. Mutta nyt kun päiväkotia ei enää ole tarjolla, huomaan salaa ajattelevani, kuinka helppoa olisikaan, jos voisi jakaa tämän kaiken toisen aikuisen kanssa. Voisi tehdä vuorotellen töitä, kun toinen viihdyttäisi lasta. Ei tarvitsisi vastata jokaiseen keskeytykseen itse. Työpäivän ei olisi pakko venyä pitkälle iltaan.
En halua edes kuvitella millaista arkeni olisi nyt, jos lapseni olisi vaippaikäinen tai sellainen kaatuileva taapero, jota täytyy koko ajan pitää silmällä. Tai auta armias, jos lapsia olisi useampi. Tällaistakin arkea varmasti monet yksinhuoltajaäidit nyt elävät ja vaipan vaihdon yhteydessä koittavat saada päähänsä mihin videopalaveriin pitää seuraavaksi juosta. En myöskään ole totaaliyksinhuoltaja. Lapseni kuukausittainen reissu isänsä luo toiseen kaupunkiin antaa minulle hengähdystauon. Monet eivät saa hetkeäkään omaa aikaa.
Päiväkodilta soitettiin minulle tämän kaiken alussa, että haluanko pitää yhden ilmaisen kuukauden, jos en tuo lastani hoitoon kuukauteen. En uskaltanut tarttua mahdollisuuteen, koska en ollut varma miten tulen selviämään. Olen yllättänyt ehkä itsenikin, sillä vielä en kuitenkaan ole lastani hoitoon vienyt ja uskon jatkavani näin loppuun saakka. Tärkein syy tälle on se, että lapseni on pääasiallisesti hyvin kiltti ja tottelevainen. Mutta en ihmettele tai tuomitse yhtään jos joku yksinhuoltajaäiti lopulta päätyykin lapsen hoitoon viemään, riskistä huolimatta.
Valon pilkahduksia
Vaikka aika ajoin tuntuukin rankalta yhdistää lapsi ja työnteko, on tämän arjen keskellä paljon positiivisiakin asioita ja hetkiä. Lapsen keskeyttämät videopuhelut tuovat yleensä hymyn kaikkien huulille. Ruokatauon saa viettää aina parhaassa seurassa. Jos kaipaa voimaa, voi saada halin lapselta. Aamuisin ei tarvitse kiirehtiä päiväkotiin, eikä laittautua ihmisen näköiseksi. Lapsesta on ihanaa jäädä makoilemaan rauhassa sänkyyn aamuisin ja nousta omia aikojaan. Flow-tilassa tapahtuvaa työntekoa ei tarvitse jättää kesken siksi, että täytyy lähteä hakemaan lapsi ajoissa hoidosta.
Onneksi työpaikkani on luultavasti lapsimyönteisin työpaikka, mitä voi olla. Tämä ajanjakso tulee varmasti jäämään muistoihimme erikoisena aikana, jolloin saimme ja jouduimme olemaan koko ajan yhdessä.
“On niin huono omatunto tästä tilanteesta kun tuo lapsi on ihan omillaan”, kirjoitan videopuhelu-ryhmäämme. Ystäväni vastaa: “Ei tarvi kokea huonoa omaatuntoa. Kaikki muutkin yh-vanhemmat on samassa tilanteessa. Ja lapset on onneksi sopeutuvaisia.”
Ja kyllä lopulta se videopuhelukin saatiin aikaiseksi pitää.
Kirjoittaja: Anna-Mari Back, Mothers in Business MiB ry.
Liity jäseneksi urasuuntautuneiden äitien järjestöön!
Mothers in Business MiB ry yhdistää yli 4000 urahenkistä äitiä, joille työn ja perheen yhdistäminen on luonnollinen osa arkea. MiB ry on juuri sinulle oikea järjestö, jos haluat päästä mukaan yli 400 osaamista kehittävään tapahtumaan, seminaariin ja striimiin vuosittain.
